Siirry sisältöön

Muisti ja unohtaminen

Unohtamiskäyrä

Miten oppiminen toimii · Julkaistu · Näyttö: Vahva · Tietoa oppaasta

In English: The forgetting curve

Unohtamiskäyrä kuvaa, miten juuri opittu haalistuu: ensin nopeasti, sitten yhä hitaammin. Ebbinghaus mittasi sen itsestään vuonna 1885 julkaistussa tutkimuksessa: mittarina oli se, kuinka paljon työtä säästyi, kun hän opetteli merkityksettömistä tavuista koostuvat listat uudelleen, eikä se, kuinka suuren osan hän vielä muisti. Vuonna 2015 julkaistu toistotutkimus löysi samankaltaisen muodon [1][2]. Kummassakin oli yksi koehenkilö, joten luvut eivät ennusta, mitä sinä unohdat.

Useimmille on käynyt niin, että on lukenut kirjan luvun, ollut varma osaavansa sen ja huomannut viikkoa myöhemmin, että iso osa siitä on jo karannut mielestä. Tällä kokemuksella on muoto, ja se on psykologian vanhimpia havaintoja: aluksi unohdamme nopeasti, sitten yhä hitaammin. Tässä artikkelissa katsotaan, mistä unohtamiskäyrä on peräisin, mitä se mittaa ja mitä ei, ja miksi se loivenee.

Mistä unohtamiskäyrä on peräisin?

Saksalainen psykologi Hermann Ebbinghaus teki noin vuonna 1880 pitkän sarjan muistikokeita, joissa oli vain yksi koehenkilö: hän itse [1]. Hän opetteli listoja, jotka koostuivat lyhyistä keksityistä tavuista. Tavut oli valittu niin, että aiemmin opitusta olisi niiden muistamisessa mahdollisimman vähän apua. Kunkin listan hän opetteli niin hyvin, että pystyi lausumaan sen kahdesti peräkkäin ilman virhettä. Sitten hän odotti ennalta päätetyn ajan, noin 20 minuutista 31 päivään, ja opetteli saman listan uudelleen samaan tasoon.

Mittauksen kohteena oli tämä toinen opettelukerta. Jos listasta oli vielä jotain muistissa, sen palauttamisen samaan tasoon pitäisi vaatia vähemmän työtä, ja erotus kertoo, kuinka paljon ensimmäisestä vaivannäöstä oli jäljellä.

Mitä Ebbinghaus oikeastaan mittasi?

Ebbinghaus ei laskenut, montako tavua hän vielä muisti. Hän mittasi säästöä: kuinka paljon vähemmän aikaa tai toistoja uudelleen opettelu vaati suhteessa ensimmäiseen opetteluun. Jos listan opetteluun meni 20 minuuttia ja uudelleen opetteluun 12 minuuttia, säästö oli 40 %.

Säästö pieneni ensin nopeasti ja sitten yhä hitaammin. Noin 20 minuutin kuluttua uudelleen opettelu vaati vajaat 60 % vähemmän työtä kuin ensimmäinen opettelu. Tunnin kuluttua säästö oli noin 44 %, vuorokauden kuluttua noin kolmannes, kuuden päivän kuluttua noin neljännes ja kuukauden kuluttua yhä noin viidennes [1][2]. Suurin osa mitatusta pudotuksesta osui ensimmäisiin tunteihin. Sen jälkeen käyrä jatkoi laskuaan, mutta yhä loivemmin.

Tässä kohdassa moni käyrän yleistajuinen versio menee harhaan. Tunnin kohdalla mitattu 44 %:n säästö ei tarkoita, että 44 % listasta olisi osattu ulkoa. Ebbinghaus käytti säästöä mittana sille, kuinka paljon oli säilynyt, mutta se laskee säästynyttä työtä, ei mieleen palautettuja tavuja. Hänen oma muotoilunsa on, että tunnin kuluttua noin puolet alkuperäisestä työstä piti tehdä uudelleen, ennen kuin hän pystyi taas lausumaan listan [1]. Kansanomainen versio pudottaa sanan ”työ” pois ja tekee siitä väitteen ”unohdat puolet oppimastasi tunnissa”, jota nämä kokeet eivät mitanneet. Säästö on myös herkempi mittari kuin mieleen palauttaminen: jäljempänä kuvatun modernin toistotutkimuksen tekijät huomauttavat, että unohtuneelta näyttävän aineksen voi silti opetella uudelleen nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla [2].

Viivakaavio: säästö uudelleen opettelussa laski Ebbinghausilla 58 %:sta 21 %:iin 31 päivässä, vuoden 2015 toistotutkimuksessa 47 %:sta 4 %:iin.

Säästö uudelleen opettelussa 20 minuutista 31 päivään: Ebbinghaus (1885) ja vuoden 2015 toistotutkimus

Säästö kertoo, kuinka paljon vähemmän aikaa keksityistä tavuista koostuvan listan opetteleminen uudelleen vei kuin ensimmäinen opettelu, osuutena ensimmäiseen opetteluun kuluneesta ajasta. Se ei kerro, kuinka suuri osa listasta oli muistissa. Ebbinghausin aineistossa säästö oli 20 minuutin kuluttua 58 %, vuorokauden kuluttua 34 % ja 31 päivän kuluttua 21 %. Toistotutkimuksessa se oli joka kohdassa pienempi ja 31 päivän kuluttua 4 %; tutkijat saattoivat vain arvailla, mistä ero johtui. Kummassakin tutkimuksessa oli yksi koehenkilö. Aika-akseli on logaritminen.

Aineisto: Ebbinghaus (1885), luku VII, § 28; Murre ja Dros (2015), PLOS ONE 10(7): e0120644, taulukko 3 (CC BY 4.0). [1][2]

Luvut taulukkona
Säästö uudelleen opettelussa 20 minuutista 31 päivään: Ebbinghaus (1885) ja vuoden 2015 toistotutkimus
Aika opettelustaEbbinghaus (1885)Toistotutkimus: Murre ja Dros (2015)
20 minuuttia58,2 %47,2 %
1 tunti44,2 %37,3 %
9 tuntia35,8 %27,6 %
1 päivä33,7 %31,7 %
2 päivää27,8 %23,0 %
6 päivää25,4 %16,8 %
31 päivää21,1 %4,1 %
  • Säästö: aika, jonka uudelleen opettelu säästi, osuutena ensimmäiseen opetteluun kuluneesta ajasta.
  • Ebbinghausin omassa taulukossa hänen kolme ensimmäistä väliään ovat 0,33, 1 ja 8,8 tuntia; toistotutkimuksessa ne olivat 20 minuuttia, 1 tunti ja 9 tuntia.
  • Ebbinghaus opetteli kunkin listan, kunnes osasi lausua sen kahdesti virheettä; toistotutkimuksessa riitti kerran.
  • Toistotutkimuksen tekijät antavat 31 päivän arvon myös korjattuna sen mukaan, että opetteluaika piteni kokeen kuluessa tasaisesti: 13,7 %.

Kuinka paljon unohdamme vuorokaudessa?

Verkossa kiertää käyrän versio, jonka mukaan unohdamme ”50 % tunnissa, 70 % vuorokaudessa, 90 % viikossa”. Käyrän taustalla olevat kokeet eivät mitanneet tätä. Vuorokauden kuluttua Ebbinghausin säästö oli noin kolmannes: listan uudelleen opettelu vaati yhä noin kaksi kolmasosaa siitä työstä, jonka ensimmäinen opettelu oli vaatinut [1]. Luvut ovat yhdeltä ihmiseltä, joka opetteli merkityksettömiä tavuja, ja ne mittaavat uudelleen opettelussa säästettyä työtä, eivät sitä, kuinka suuren osan listasta hän vielä muisti. Sitä, kuinka paljon opiskelija unohtaa luennosta vuorokaudessa, nämä tutkimukset eivät kerro.

Onko koetta toistettu?

Kyllä, useaan kertaan. Tuoreista toistotutkimuksista alkuperäistä uskollisimmin seurasi Jaap Murren ja Joeri Drosin vuonna 2015 julkaisema koe [2]. Alkuperäisen tapaan koehenkilöitä oli vain yksi, tutkimusartikkelin toinen kirjoittaja. Hän opetteli noin 70 listaa, joissa kussakin oli 104 merkityksetöntä tavua, yhteensä noin 70 tunnin aikana. Kunkin listan hän opetteli uudelleen 20 minuutin, tunnin tai 9 tunnin taikka 1, 2, 6 tai 31 päivän kuluttua.

Tulos muistutti läheisesti Ebbinghausin käyrää: ensin jyrkkä, sitten yhä loivempi. Säästöt jäivät jonkin verran pienemmiksi ja 31 päivän kohdalla paljon pienemmiksi. Syystä tekijät saattoivat esittää vain arveluja: tämä koehenkilö saattaa yksinkertaisesti unohtaa pitkillä viiveillä enemmän, tai 31 päivän listat, jotka kaikki opeteltiin kokeen alkuvaiheessa, on ehkä opeteltu toisenlaisissa oloissa. Sillä, kuinka monta muuta listaa välissä opeteltiin, ei heidän aineistossaan ollut juuri yhteyttä säästöön [2].

Tekijät tarkastelivat myös, laskeeko käyrä aivan tasaisesti. Kun he vertasivat omaa käyräänsä Ebbinghausin käyrään ja aiempaan saksalaiseen toistotutkimukseen, jossa oli kaksi koehenkilöä, he päätyivät siihen, että luultavasti ei: noin vuorokauden kohdalla käyrä nousee hieman. Heidän omassa aineistossaan vuorokauden arvo oli suurempi kuin yhdeksän tunnin arvo, vaikka heidän sovittamansa malli ei löytänyt selvää nousua tämän koehenkilön käyrästä yksinään. Tekijät huomauttavat, että unen ja muistin tutkimus ennustaisi tällaisen hypähdyksen, ja lisäävät, että tämänkaltaisessa kokeessa yhteys on vielä osoittamatta. He eivät myöskään voineet pitää istuntojen kellonaikaa vakiona [2]. Ebbinghaus itse oli epäillyt oman vuorokauden arvonsa olevan hieman liian suuri, mutta jätti asian avoimeksi [1].

Onko unohtamiskäyrä siis todellinen? Sen muoto on: 130 vuotta myöhemmin uskollisin tuore toistotutkimus löysi saman ensin jyrkän ja sitten loivenevan laskun [2]. Sen luvut ovat eri asia.

Molemmissa tutkimuksissa yksi ihminen opetteli merkityksettömiä tavuja. Ne näyttävät unohtamisen muodon noissa oloissa hyvin selvästi, mutta ne eivät ole aikataulu kenellekään muulle.

Miksi unohtaminen hidastuu?

Jotkin luonnon prosessit menettävät joka tunti saman osuuden siitä, mitä on jäljellä, samaan tapaan kuin radioaktiivinen aine hajoaa. Unohtaminen ei näytä tältä. Kun tutkijat sovittavat yhtälöitä unohtamista kuvaavaan aineistoon, paljon paremmin sopivat käyrät, joissa häviämisen tahti hidastuu koko ajan [3].

John Wixted ja Ebbe Ebbesen vertasivat kuutta vaihtoehtoista yhtälöä sanojen mieleen palauttamisessa, kasvojen tunnistamisessa ja kyyhkysillä tehdyssä muistitehtävässä. Joka kerta parhaiten sopi yksinkertainen ajan potenssifunktio, ja kun he analysoivat uudelleen Ebbinghausin säästöt, niistäkin löytyi sama muoto [4]. Kun 210 julkaistua unohtamisaineistoa analysoitiin uudelleen, kuva oli samansuuntainen: neljä eri yhtälöä, joilla kaikilla on sama ensin nopea ja sitten hidas muoto, sopivat useimpiin aineistoihin suunnilleen yhtä hyvin, eikä niitä juuri pystynyt erottamaan toisistaan. Selvin poikkeus olivat ihmisten muistot omasta elämästään [5]. Potenssifunktio ja logaritminen funktio ovat kaksi näistä neljästä, ja kumpikin sopii unohtamisaineistoon hyvin, joten kumpaakaan ei voi kutsua unohtamisen kaavaksi [5][3].

Näille käyrille on yhteistä, että tunnissa menetetty osuus pienenee muistijäljen vanhetessa [3]. Wixted liittää tämän vanhaan havaintoon, jota kutsutaan Jostin laiksi: kahdesta tänään yhtä vahvasta muistijäljestä vanhempi haalistuu hitaammin. Yksi selitys on, että tuore muistijälki on hauras. Wixtedin esittämän näkemyksen mukaan sitä seuraava henkinen toiminta ja uusi oppiminen voivat häiritä muistijälkeä, kun se on vielä vakiintumassa, ja konsolidaation eli vakiintumisen edetessä sitä on yhä vaikeampi horjuttaa. Päättelyssään hän on huolellinen: käyrän muoto sopii tähän ajatukseen mutta ei todista sitä [3]. Sitä, miksi unohdamme ylipäätään, käsitellään omassa artikkelissaan.

Muuttaako kertaaminen käyrää?

Ebbinghaus tutki tätäkin. Kun hän opetteli samoja listoja uudelleen useana päivänä peräkkäin, jokainen päivä vaati vähemmän toistoja kuin edellinen [1]. Hän vertasi myös kahta koettaan keskenään ja totesi itse, että vertailu perustui vähäisiin kokeisiin. Siinä kolmelle päivälle jaetut 38 toistoa vaikuttivat seuraavaan uudelleen opetteluun suunnilleen yhtä paljon kuin 68 edellisenä päivänä tehtyä toistoa [1]. Se on varhainen esimerkki siitä, mitä nykyään kutsutaan hajauttamisen hyödyksi. Hajautetusta harjoittelusta on oma artikkelinsa.

Tunnettu teoria tarjoaa tälle selityksen. Robert ja Elizabeth Bjork kuvaavat jokaista muistijälkeä kahdella voimalla [6][7]. Säilymisvoima kertoo, kuinka hyvin jokin on opittu ja kytkeytynyt muuhun tietoon. Hakuvoima kertoo, kuinka helposti sen tavoittaa juuri nyt. Teorian mukaan se, mitä tietyllä hetkellä saa mieleensä, riippuu hakuvoimasta, joka heikkenee ajan kuluessa ja ympäröivien vihjeiden muuttuessa, kun taas kerran rakentuneen säilymisvoiman oletetaan pysyvän. Suurempi säilymisvoima hidastaa hakuvoiman heikkenemistä [6].

Kertaamisen kannalta teoriassa on olennaista epäsymmetria. Uudelleen opiskelu tai onnistunut mieleen palauttaminen kasvattaa säilymisvoimaa vähemmän silloin, kun asia on vielä helppo tavoittaa, ja enemmän silloin, kun sen tavoittaminen on käynyt vaikeammaksi [7]. Teorian mukaan kertaaminen silloin, kun kaikki on vielä tuoreena mielessä, tuo siis vähän ja kertaaminen pienen unohtamisen jälkeen enemmän, kunhan lopuksi oikea vastaus on edessäsi, joko itse muistettuna tai uudelleen nähtynä. Näin kasvanut säilymisvoima hidastaa seuraavaa laskua. Teoria olettaa myös, että asian palauttaminen mieleen vahvistaa sitä enemmän kuin sen lukeminen uudelleen. Tähän perustuu harjoitustestaus eli itsensä testaaminen, jota käsitellään omassa artikkelissaan.

Havainnollistava malli, ei mittausaineistoa: ilman kertausta käyrä laskee yhä, kertausten jälkeen lasku on joka kerta loivempi.

Kertaukset ja unohtamiskäyrä: havainnollistava malli, ei mittausaineistoa

Havainnollistava malli, ei mittausaineistoa: sama unohtamiskäyrä ilman kertausta ja kolmen kertauksen kanssa. Jokaisen kertauksen jälkeen asia on taas helppo palauttaa mieleen, ja sitä seuraava lasku on loivempi, kuten edellä kuvattu teoria olettaa, kun kertaus päättyy oikeaan vastaukseen. Muoto seuraa tutkimusta, mutta korkeudet ja välit on valittu havainnollistamaan. Kuvaa ei ole mitattu sinusta, se ei ole ennuste, eikä se osoita, että jokin kertausaikataulu olisi toista parempi.

Muoto: Wixted ja Ebbesen (1991); Wixted (2004). Mekanismi: Bjork ja Bjork (1992). Tätä opasta varten piirretty havainnollistus. [4][3][6]

Mitä tutkimus ei sano

  • Kuinka paljon muistat tunnin tai vuorokauden kuluttua. Klassiset luvut kertovat uudelleen opettelussa säästetystä työstä, ja ne ovat peräisin yhdeltä ihmiseltä, joka opetteli merkityksettömiä tavuja. Jos ne luetaan ”muistettuna osuutena”, niille annetaan merkitys, jota kokeet eivät mitanneet.
  • Millainen on sinun oma käyräsi. Se, kuinka paljon jostakin jää mieleen, riippuu siitä, mitä opittiin, kuinka hyvin se opittiin ja mitä muuta opit ennen sitä ja sen jälkeen [5][3][6]. Paremmin opittu nostaa koko käyrää, mutta siitä, hidastaako se myös unohtamista, kiistellään yhä [5]. Unohtamiskäyrä on syy palata opittuun, ei lukusarja, joka ennustaisi, milloin jokin tietty asia alkaa sinulta unohtua.
  • Millä yhtälöllä unohtaminen kuvataan. Potenssifunktio, logaritminen funktio ja muutama samansukuinen käyrä sopivat unohtamisaineistoon suunnilleen yhtä hyvin [5][3]. Hyvin tuettu on niiden yhteinen muoto: ensin nopea, sitten yhä hitaampi.
  • Että muistijäljet pyyhkiytyisivät pois. Toistotutkimuksen tekijät tulkitsevat säästön merkiksi siitä, että unohtuneelta näyttävän aineksen voi silti opetella uudelleen nopeammin, joten osa siitä, mitä ei saa mieleensä, saattaa olla jossain muodossa yhä tallella [2]. Se, että kerran rakentunut säilymisvoima pysyy, on Bjorkien teorian oletus eikä suoraan mitattu asia [7].
  • Että uni olisi aiheuttanut nousun vuorokauden kohdalla. Toistotutkimuksen tekijät esittävät unen mahdolliseksi selitykseksi ja toteavat, että tämänkaltaisessa kokeessa se on vielä osoittamatta. He eivät myöskään voineet pitää kellonaikaa vakiona [2].
  • Toinen kuva on malli, ei mittaus. Sen muoto seuraa tutkimusta, mutta sen luvut on valittu havainnollistamaan. Se ei osoita, että jokin kertausaikataulu olisi toista parempi: näyttöä siitä, että yhä pitenevät välit toimisivat tasavälejä paremmin, ei ole, kuten hajautettua harjoittelua käsittelevä artikkeli kertoo.
  • Miten muisti toimii

    Miten muistijälki syntyy, säilyy ja löytyy uudelleen, kuinka vähän työmuistiin mahtuu ja miksi mieleen tulematon asia ei ole välttämättä kadonnut.

  • Miksi unohdamme opitun?

    Miksi opittu unohtuu: uusi oppiminen voi häiritä tuoreita muistoja, samankaltaiset kilpailevat ja vihjeet vaihtuvat. Usein muisto on vain ulottumattomissa.

  • Hajautettu harjoittelu (spaced repetition)

    Kun saman opiskeluajan jakaa eri päiville, opittu säilyy pidempään. Kuinka pitkiä kertausvälien kannattaa olla, ja pitääkö välien pidentyä joka kerta?

  • Mieleen palauttaminen ja testausvaikutus

    Miksi opitun palauttaminen mieleen ja vastausten tarkistus pitävät asian yleensä muistissa uudelleen lukemista pidempään: active recall tutkimuksen valossa.

  • Miksi pänttääminen tuntuu toimivan ja miksi se silti pettää

    Pänttäämällä voi selvitä kokeesta, joka on tuntien päässä, joten se tuntuu tehokkaalta. Mitä se maksaa viikkojen päästä ja miksi oppijat arvioivat sen väärin.

  • Uni ja oppiminen

    Mitä tutkimukset kertovat unesta ja juuri opitusta, mitä valvottu yö maksaa muistille ja mitä tiedetään kokeen edellisen yön unesta.

Lähteet

Kaikki oppaan lähteet

  1. [1] Ebbinghaus, H. (1885). Über das Gedächtnis: Untersuchungen zur experimentellen Psychologie. Leipzig: Duncker & Humblot. Englanninkielinen käännös: Memory: A contribution to experimental psychology (H. A. Ruger & C. E. Bussenius, Trans.). New York: Teachers College, Columbia University, 1913. kirja · psychclassics.yorku.ca
  2. [2] Murre, J. M. J., & Dros, J. (2015). Replication and analysis of Ebbinghaus' forgetting curve. PLOS ONE, 10(7), e0120644. toistotutkimus · doi.org/10.1371/journal.pone.0120644
  3. [3] Wixted, J. T. (2004). The psychology and neuroscience of forgetting. Annual Review of Psychology, 55, 235–269. katsaus · doi.org/10.1146/annurev.psych.55.090902.141555
  4. [4] Wixted, J. T., & Ebbesen, E. B. (1991). On the form of forgetting. Psychological Science, 2(6), 409–415. koe · doi.org/10.1111/j.1467-9280.1991.tb00175.x
  5. [5] Rubin, D. C., & Wenzel, A. E. (1996). One hundred years of forgetting: A quantitative description of retention. Psychological Review, 103(4), 734–760. katsaus · doi.org/10.1037/0033-295X.103.4.734
  6. [6] Bjork, R. A., & Bjork, E. L. (1992). A new theory of disuse and an old theory of stimulus fluctuation. In A. F. Healy, S. M. Kosslyn, & R. M. Shiffrin (Eds.), From learning processes to cognitive processes: Essays in honor of William K. Estes (Vol. 2, pp. 35–67). Hillsdale, NJ: Erlbaum. kirjan luku
  7. [7] Bjork, E. L., & Bjork, R. A. (2023). Introducing desirable difficulties into practice and instruction: Obstacles and opportunities. In C. E. Overson, C. M. Hakala, L. L. Kordonowy, & V. A. Benassi (Eds.), In their own words: What scholars and teachers want you to know about why and how to apply the science of learning in your academic setting (pp. 19–30). Society for the Teaching of Psychology. kirjan luku · teachpsych.org

Opas on yleistietoa oppimisen tutkimuksesta opiskelijoille, ei lääketieteellistä neuvontaa.